22.11.2019

8 viikon työharjoittelu on ollut vielä opettavaisempi kuin osasin odottaa

Blogit

Päädyin SAKKIin työharjoitteluun tänä syksynä vähän puolivahingossa. Tarkoituksenani oli suorittaa tämä harjoittelujakso muualla, mutta suunnitelmiin tulikin kohtalaisen äkillinen muutos. Olin onneksi jo reilu vuosi sitten opintojeni alkaessa tehnyt listan kiinnostavista työpaikoista harjoitteluita ajatellen, ja SAKKI keikkui tämän listan alkupäässä, ehdottomasti yhtenä kiinnostavimmista mahdollisista työpaikoista. Ei muuta, kun nettisivut auki ja yhteystietoja pläräämään. Kädet täristen ja hiestä nihkeinä näppäilin puhelimeeni numeron, josta toivoin tavoittavani oikean henkilön. Mielessä kolkutteli ajatus siitä, että niin lyhyellä varoitusajalla en varmasti saisi näin mieluisan ja opettavaisen kuuloista harjoittelupaikkaa. Toisin kävi. 

Alun perin olen kuullut SAKKIsta jo paljon ennen omia amisopintojani, kun vanhemmat kaverit puhuivat SAKKI-risteilylle lähtemisestä. Tällöin minulla ei ollut vielä hajuakaan siitä, mitä haluaisin tulevaisuudessa tehdä työkseni, enkä pähkäillyt sen enempää, että mikä ihmeen SAKKI. Muutamia vuosia myöhemmin eteen koitti opiskelijakortin hankinta, ja SAKKIn nettisivuille päädyttyäni olin puulla päähän lyöty. Ai tää on NÄIN iso juttu! Mielenkiinto toimintaa kohtaan heräili suuremmin, ja muistan ajatelleeni heti, että tuolla olisi varmasti siistiä tehdä töitä. Kiinnostukseni järjestötyötä kohtaan kasvoi koko ensimmäisen opiskeluvuoden ajan, ja senkin takia hinku päästä tänne oppimaan oli hyvin suuri. Kuitenkin suurin syy siihen, miksi juuri SAKKI houkutteli, oli halu päästä olemaan osana nuorten hyvinvoinnin ja vaikuttamisen edistämistä. 

Muistan ensimmäisen työpäivän jännityksen elävästi. Oli haastavaa yrittää pitää mielessä se, että jännitys vain kertoi siitä, kuinka tärkeä ja iso asia tämän harjoittelun aloittaminen minulle oli. Olihan kyseessä taas yksi mahdollisuus näyttää omaa osaamistaan ja kehittyä ammatillisesti. Maalailin seinille piruja, jotka kertoivat, kuinka en varmasti pärjäisi mitenkään. Nämä pirut pääsivät valitettavasti ääneen vielä monta kertaa harjoittelujakson aikana, mutta onneksi nyt, kaksi kuukautta myöhemmin, voin sanoa näille piruille, että voi miten väärässä olittekaan. Oman pärjäämisen lisäksi jännitti se, millainen työyhteisö minua odottaisi. Jälkikäteen ajateltuna myös tämä hieman huvittaa. Olen päässyt nauttimaan uskomattoman mukavien ja lahjakkaiden ihmisten seurasta ja kaupan päälle saanut oppia heiltä. 

Ensimmäisen viikon perehdytyksen jälkeen olikin jo luvassa ensimmäinen tulikokeeni: oppilaitosvierailut Uudellamaalla ja opiskelijakortin myyminen. Pelotti. Mä varmaan vaan nolaan itteni, sekoon sanoissa tuhat kertaa, miten mä muistan kaiken, voi apua. Ajatukset olivat taas pahin viholliseni, siitäkin huolimatta, että olimme jo etukäteen sopineet, että saan ottaa alkuun aivan rauhassa ja vähän tarkkailla, miten homma toimii. Ja hommahan toimi. Ensimmäisen päivän jälkeen tajusin, että hei, mullahan on tässä ihan mahtavat ihmiset tukena, joilta saan ottaa mallia ja jotka kannustavat ja tsemppaavat – ei ole mitään hätää! Nostan myös hattua heille, jotka tekivät suurimman osan syksyn oppilaitoskiertueesta. Itse olin naatti jo viiden päivän jälkeen. Osasin varautua siihen, että olisin uupunut, mutta tuli yllätyksenä, miten ajatus tai puhe ei oikein kulkenut näiden päivien jälkeen. Uupumuksesta huolimatta oli itselle aivan mahtava hetki tajuta tehneensä jotain uutta oman mukavuusalueen ulkopuolella ja suoriutuneensa siitä vielä kohtalaisen hyvin! Nyt tiedän, että ensi kerralla tällaisessa tilanteessa saan kyllä homman hoidettua, todennäköisesti minun ei tarvitse edes käyttää energiaani jännittämiseen. 

Harjoittelujaksolleni osui myös leirikeskus Piispalassa järjestetyt opiskelijakuntapäivät. Päivät olivat kokemuksena todella mielenkiintoiset. Olin jälleen aivan uudessa ympäristössä minulle vieraiden ihmisten kanssa. Vaikka pääsinkin etukäteen näkemään, mitä tulevan pitää, en silti oikein tiennyt mitä odottaa. Tiesin olevani pienesti mukana parissa eri workshopissa ja mitä päivät muuten suunnilleen pitäisivät sisällään, siinä se. Viikonloppu yllätti todella positiivisesti! Oli mahtavaa päästä kokemaan tapahtumassa vallinnut yhteisöllisyyden tunne, tutustua uusiin ihmisiin ja käydä mielenkiintoisia keskusteluja eri aiheista. Oma roolini vaihteli hieman osallistuvan nuoren ja työharjoittelussa olevan opiskelijan välillä, joka välillä hämmensi itseäni. Tämä kokemus kuitenkin osoitti sen, että minulla on jo se niin kutsuttu ammatillinen minä, jonka osaan ottaa esiin tilanteissa, joissa sitä tarvitaan. 

Isoin työkokonaisuus harjoittelussani oli suunnitella ja toteuttaa Perhon Liiketalousopiston Elämä ON! -hyvinvointitapahtumaan työpaja-ohjelma. Oli ensinnäkin aivan uskomatonta saada tällainen vastuu: ensimmäiset ajatukseni olivat tasoa miten nää antaa opiskelijan tehdä tällaista, apua. Odotin kyllä oppivani täällä paljon, mutta ihan tällaiseen en ollut osannut varautua. Tässä operaatiossa työpaikkaohjaajani toiminut Hanna-Maria oli aivan korvaamattoman suuri apu. Sain tehdä itse, mutta sain myös tukea ja ohjausta aina kun sitä vain osasin pyytää. Hanna-Marian ensimmäinen neuvo minulle oli lähteä rakentamaan ohjelmaa jostakin itselle tärkeästä tai merkityksellisestä aiheesta. Aivan erinomainen neuvo. Pohdittuani pienen hetken opiskelijahyvinvointia löysin monta aihetta, joihin tarttua, mutta päädyin valitsemaan työpajan teemaksi stressinhallinnan. Huomasin hyvin nopeasti, että olisin saanut koostettua helposti useammankin tunnin ohjelman aiheeseen liittyen ja sitä sivuten. Nopeasti ongelmaksi koituikin rajattu aika ja materiaalin määrä. Oli hyvällä tavalla haastavaa saada aikaansa vain tietyn verran aikaa ohjelmaa varten. 

Tehtyäni ohjelman muutaman viikon aikana useampaan otteeseen lähestulkoon kokonaan uusiksi, H-hetki koitti melkein heti opiskelijakuntapäivien jälkeen. Stressaten ja lievästi panikoiden sain ohjelman kasaan, enkä ole varmaan koskaan ollut niin kiitollinen deadlinen koittamisesta. Ihanaa, ettei ollut enää aikaa miettiä, onko suunniteltu ohjelma tarpeeksi hyvä. Piti enää vain toteuttaa, ja se olikin sitten se kuumottavampi osuus. Muistan sanoneeni tavoitteekseni, että kunhan selviän hengissä niin kaikki ok. Näemmä selvisin, ja kahden päivän aikana vedetyt kuusi ohjelmahetkeä menivät aivan yllättävän hyvin. Harvasta asiasta olen elämässäni ollut niin ylpeä kuin niiden kahden päivän suorituksestani. Nämä kaksi päivää ennakkovalmisteluineen olivat aivan heittämällä opettavaisin kokemukseni opiskeluun liittyen tähän mennessä, ja olen todella kiitollinen siitä, että minuun ja taitoihini luotettiin.

Kokonaisuutena kahdeksan viikon työharjoittelu SAKKIssa on ollut vielä opettavaisempi kuin osasin odottaa. Onneksi en ajatellut tämän harjoittelun myöskään olevan mitään lasten leikkiä, sillä vaikeaakin on ollut. Kuten jo aiemmin mainittu, olen kuitenkin äärimmäisen kiitollinen siitä, että minua ja osaamistani on harjoittelun aikana haastettu. Tieto siitä, että oppiminen tapahtuu pitkälti oman mukavuusalueen ulkopuolella, on myös helpottanut taivaltani – ja mukavuusalueen ulkopuolella on tullut oltua useampaan otteeseen. Olen oppinut sietämään muutosta ja stressiä paljon paremmin kuin aiemmin. Yksi tärkeä opittu taito on myös ajanhallinta. Tai sanotaanko näin, että en vieläkään ole se ihminen, joka osaa aina olla jättämättä asioita viime tinkaan, mutta kehitystä on todellakin havaittavissa. Ikuisena täydellisyyden tavoittelijana olen myös harjoitteluni aikana hiljalleen oppinut hyväksymään sen, että virheitä sattuu. Olen toki tiennyt tämän ennenkin, mutta jatkossa se on ehkä helpompi hyväksyä. Aina ei kaikki mene putkeen tai niin kuin olisi suunniteltu, mutta elämä jatkuu ja harvemmin tapahtuu mitään peruuttamattoman kamalaa. Kehitystä on huomattavissa myös omassa itseluottamuksessa, ja siitä kuuluu suuri kiitos tälle upealle työyhteisölle. On ollut huikeaa olla osa näin hienoa, kannustavaa, ja välittävää porukkaa, jossa saa tukea hankalinakin hetkinä ja jossa sinuun uskotaan silloinkin, kun et välttämättä itse usko itseesi. Viimeiset kahdeksan viikkoa ovat vahvistaneet entisestään tunnettani siitä, että olen ehdottomasti opiskelemassa oikealla alalla, ja minusta tulee vielä aivan kelpo nuorisotyön ammattilainen!

Kirjoittanut Ella Eronen, SAKKIn harjoittelija