Maksuttoman toisen asteen toteuttaminen tulisi nähdä säästötoimenpiteenä ja siksi sitä tulisi käsitellä erikseen muiden koulutuksen resurssitarpeiden kanssa.
Oppivelvollisuuden laajentamista sekä maksuttoman toisen asteen toteuttamista vastustavien tahojen argumentaatiossa laitetaan usein vastakkain oppivelvollisuuden laajentamisesta ja maksuttomasta toisesta asteesta aiheutuvat kulut sekä muut tarvittavat panostukset koulutukseen, kuten peruskoulun ja toisen asteen koulutuksen erityiseen tukeen panostaminen. Koska maksuton toinen aste on oppivelvollisuuden laajentamisen toteuttamisen kannalta kallein osa, keskittyy tämä rahoituksen suuntaamisen kritiikki erityisesti maksuttoman toisen asteen toteuttamista vastaan (oli se osa oppivelvollisuutta tai ei). Maksuttoman toisen asteen toteuttaminen tulisi kuitenkin irrottaa muista koulutuksen panostuksista käytävästä keskustelusta, sillä se on kokonaisuuden kannalta säästötoimenpide, jolla pyritään tehostamaan ja järkeistämään nykyisiä materiaalien ja välineiden hankinnan käytäntöjä ja pienentämään hankintojen kustannuksia. Toki tämän lisäksi maksuton toinen aste edistää opiskelijoiden yhdenvertaisuutta ja parantaa pienituloisista perheistä tulevien nuoren mahdollisuuksia opiskella toisen asteen tutkinto.
Miksi maksuton toinen aste on säästötoimenpide?
- Hankintavastuun siirto hankitapäätöksen tekijälle pakottaa koulutuksen järjestäjän miettimään hankintaa ja sen kustannuksia. Nykyjärjestelmässä opettaja voi edellyttää opiskelijaa hankkimaan tietyn kirjan tai työvälineen riippumatta sen kustannuksista, jolloin ostajan eli opiskelijan mahdollisuudet vaikuttaa hankintaa ovat minimaaliset. Hankintavastuun ollessa koulutuksen järjestäjällä kiinnittäisi se huomiota myös hankinnan hintaan ja siten kilpailuttaisi myös hankinnat, jolloin kulut hankinnoista laskisivat verrattuna nykyiseen käytäntöön.
- Koulutuksen järjestäjä hankkii kerralla suuremman erän välineitä ja materiaaleja, joka painaa yksikköhintaa alas ja säästää siten resursseja verrattuna nykytilanteeseen. Keskitetty hankinta myös vähentää välikäsien määrää hankintojen teossa (materiaalit suoraan kustantajalta tai välineiden tuottajalta/maahantuojalta).
- Lainauspalveluiden avulla materiaalien ja välineiden käyttöikää saadaan kasvatettua merkittävällä tavalla. Nykyisin oppimateriaalien käyttöikä jää varsin lyhyeksi kun jokainen opiskelija hankkii materiaalit itse. Sama ongelma koskee ammatillisella puolella työvälineiden käyttöikää tilanteessa, jossa opinnot jäävät kesken tai työpaikka tarjoaa työvälineet opintojen jälkeen.
- Hankintavastuun siirto koulutuksen järjestäjälle edistää materiaalien kehittämistä kustannustehokkaampaan suuntaan, erityisesti digitalisaation näkökulmasta. Hankintavastuun siirto ohjaa koulutuksen järjestäjiä panostamaan erityisesti materiaaleihin, joita voidaan kehittää ja joiden käyttöikää voidaan pidentää.
Maksuttoman toisen asteen vastustajien argumentit rakentuvat usein näiden perustelujen varaan:
- Materiaalimarkkinoiden keskittyminen: Oppimateriaalin suhteen Suomen markkina on jo nyt varsin keskittynyt ja hankintavastuun muutos tuskin vähentäisi materiaalituottajien määrää nykyisestä. Lisäksi hankintavastuu kannustaa koulutuksen järjestäjiä osallistumaan aktiivisemmin materiaalien tuottamiseen ja kehittämään uusia tapoja tuottaa oppimateriaalia, joka lisäisit toimijoiden määrää markkinoilla. Työvälineiden osalta tätä ongelmaa ei ole, sillä välineet ovat samoja kuin työelämässä, joten välineiden tarjontaa muutos ei vaikuttaisi.
- Opettajan oikeus valita oppimateriaalit ja välineet: Jo nyt hankinnat tehdään keskitetysti peruskouluissa eikä tämä ole siellä ongelma. Opettajia kuitenkin kuultaisiin hankintoja tehtäessä ja materiaaleja kehitettäessä.
- Hävikki: Lainausperusteisessa mallissa hävikin määrä tuskin nousee kohtuuttoman korkeaksi, jos opiskelijalla on korvausvelvollisuus hävitetyistä ja hajotetuista materiaaleista ja välineistä.
- Resursseille on parempia käyttötarkoituksia.
Tähän maksuttoman toisen asteen vastustajien neljänteen argumenttiin, eli resurssien tarkoituksenmukaiseen kohdentamiseen, kiteytyy perustelu sille miksi maksutonta toista astetta tulisi käsitellä irrallaan muista koulutukseen suunnatuista panoksista. Kuten edellä esitettiin, vähentäisi maksuton toinen aste merkittävästi nykyisiä oppimateriaalien ja välineiden hankinnan kustannuksia. Nykyisin opiskelijat ja heidän perheensä käyttävät opetus‐ ja kulttuuriministeriö arvion mukaan 87–142 milj. € (ml. koulumatkat ja yo‐tutkintomaksut) ja Kuntaliiton arvion mukaan n. 114 milj. € työvälineisiin ja oppimateriaaleihin vuodessa. Jos näitä kuluja voidaan pienentää merkittävällä tavalla, esimerkiksi puoleen tai kahteen kolmasosaan nykyisistä menoista, on toimi reaalisesti säästötoimenpide ja siksi sitä tulisi myös tarkastella sellaisena. Kuntaliitto esitti omassa arviossaan, että lukiomateriaalien osalta kierrättämällä kustannuksia voidaan tiputtaa lähes puoleen nykyisestä. Toki hankintavastuun siirtoa koulutuksen järjestäjälle voi vastustaa sillä perusteella, ettei julkisia menoja tai julkisen vallan vastuita saa kasvattaa, mutta tällöin kielteinen kanta on julkisiin hankintoihin kielteisesti ideologisin perustein nojaava argumentti, ei taloudellisesti ja yhdenvertaisesti parhaaseen ratkaisuun pyrkivä näkemys.
Lopuksi vielä huomio yleisemmin esitetystä vastakkainasettelusta. Oppivelvollisuuden laajentamista kannattavat tahot ovat käytännössä kaikki esittäneet lisäpanostuksia peruskoulussa erityistä tukea tarvitsevien opiskelijoiden tukemiseen ja opinto‐ohjaukseen sekä opetuksen määrän lisäämiseksi ammatillisessa koulutuksessa. On siis keinotekoista väittää, että valinta olisi joko–tai -tilanne, vaan kummallekin panostukselle on tarpeensa.
Kuntaliiton laskelmat ja näkemyksiä oppivelvollisuudesta käytävään keskusteluun, 20.4.2018
Toisen asteen koulutuksen kustannukset opiskelijoille – vaihtoehtoja kustannusten pienentämiseksi, Opetus‐ ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2018:21.