Blogi / 21.03.2019

Miksi maksu­ton­ta toista astetta tulisi käsi­tel­lä eril­lään muista koulu­tuk­seen suun­nat­ta­vis­ta resurs­seis­ta?

Maksuttoman toisen asteen toteut­ta­mi­nen tulisi nähdä sääs­tö­toi­men­pi­tee­nä ja siksi sitä tulisi käsi­tel­lä erik­seen muiden koulu­tuk­sen resurs­si­tar­pei­den kanssa.

Oppivelvollisuuden laajen­ta­mis­ta sekä maksut­to­man toisen asteen toteut­ta­mis­ta vastus­ta­vien tahojen argu­men­taa­tios­sa laite­taan usein vastak­kain oppi­vel­vol­li­suu­den laajen­ta­mi­ses­ta ja maksut­to­mas­ta toises­ta astees­ta aiheu­tu­vat kulut sekä muut tarvit­ta­vat panos­tuk­set koulu­tuk­seen, kuten perus­kou­lun ja toisen asteen koulu­tuk­sen erityi­seen tukeen panos­ta­mi­nen. Koska maksu­ton toinen aste on oppi­vel­vol­li­suu­den laajen­ta­mi­sen toteut­ta­mi­sen kannal­ta kallein osa, keskit­tyy tämä rahoi­tuk­sen suun­taa­mi­sen kritiik­ki erityi­ses­ti maksut­to­man toisen asteen toteut­ta­mis­ta vastaan (oli se osa oppi­vel­vol­li­suut­ta tai ei). Maksuttoman toisen asteen toteut­ta­mi­nen tulisi kuiten­kin irrot­taa muista koulu­tuk­sen panos­tuk­sis­ta käytä­väs­tä keskus­te­lus­ta, sillä se on koko­nai­suu­den kannal­ta sääs­tö­toi­men­pi­de, jolla pyri­tään tehos­ta­maan ja järkeis­tä­mään nykyi­siä mate­ri­aa­lien ja väli­nei­den hankin­nan käytän­tö­jä ja pienen­tä­mään hankin­to­jen kustan­nuk­sia. Toki tämän lisäksi maksu­ton toinen aste edistää opis­ke­li­joi­den yhden­ver­tai­suut­ta ja paran­taa pieni­tu­loi­sis­ta perheis­tä tule­vien nuoren mahdol­li­suuk­sia opis­kel­la toisen asteen tutkin­to.

Miksi maksu­ton toinen aste on sääs­tö­toi­men­pi­de?

  1. Hankintavastuun siirto hanki­ta­pää­tök­sen teki­jäl­le pakot­taa koulu­tuk­sen järjes­tä­jän miet­ti­mään hankin­taa ja sen kustan­nuk­sia. Nykyjärjestelmässä opet­ta­ja voi edel­lyt­tää opis­ke­li­jaa hank­ki­maan tietyn kirjan tai työvä­li­neen riip­pu­mat­ta sen kustan­nuk­sis­ta, jolloin ostajan eli opis­ke­li­jan mahdol­li­suu­det vaikut­taa hankin­taa ovat mini­maa­li­set. Hankintavastuun ollessa koulu­tuk­sen järjes­tä­jäl­lä kiin­nit­täi­si se huomio­ta myös hankin­nan hintaan ja siten kilpai­lut­tai­si myös hankin­nat, jolloin kulut hankin­nois­ta laski­si­vat verrat­tu­na nykyi­seen käytän­töön.
  2. Koulutuksen järjes­tä­jä hankkii kerral­la suurem­man erän väli­nei­tä ja mate­ri­aa­le­ja, joka painaa yksik­kö­hin­taa alas ja säästää siten resurs­se­ja verrat­tu­na nyky­ti­lan­tee­seen. Keskitetty hankin­ta myös vähen­tää väli­kä­sien määrää hankin­to­jen teossa (mate­ri­aa­lit suoraan kustan­ta­jal­ta tai väli­nei­den tuottajalta/maahantuojalta).
  3. Lainauspalveluiden avulla mate­ri­aa­lien ja väli­nei­den käyt­töi­kää saadaan kasva­tet­tua merkit­tä­väl­lä tavalla. Nykyisin oppi­ma­te­ri­aa­lien käyt­töi­kä jää varsin lyhyek­si kun jokai­nen opis­ke­li­ja hankkii mate­ri­aa­lit itse. Sama ongelma koskee amma­til­li­sel­la puolel­la työvä­li­nei­den käyt­töi­kää tilan­tees­sa, jossa opinnot jäävät kesken tai työpaik­ka tarjoaa työvä­li­neet opin­to­jen jälkeen.
  4. Hankintavastuun siirto koulu­tuk­sen järjes­tä­jäl­le edistää mate­ri­aa­lien kehit­tä­mis­tä kustan­nus­te­hok­kaam­paan suun­taan, erityi­ses­ti digi­ta­li­saa­tion näkö­kul­mas­ta. Hankintavastuun siirto ohjaa koulu­tuk­sen järjes­tä­jiä panos­ta­maan erityi­ses­ti mate­ri­aa­lei­hin, joita voidaan kehit­tää ja joiden käyt­töi­kää voidaan piden­tää.

Maksuttoman toisen asteen vastus­ta­jien argu­men­tit raken­tu­vat usein näiden perus­te­lu­jen varaan:

  1. Materiaalimarkkinoiden keskit­ty­mi­nen: Oppimateriaalin suhteen Suomen mark­ki­na on jo nyt varsin keskit­ty­nyt ja hankin­ta­vas­tuun muutos tuskin vähen­täi­si mate­ri­aa­li­tuot­ta­jien määrää nykyi­ses­tä. Lisäksi hankin­ta­vas­tuu kannus­taa koulu­tuk­sen järjes­tä­jiä osal­lis­tu­maan aktii­vi­sem­min mate­ri­aa­lien tuot­ta­mi­seen ja kehit­tä­mään uusia tapoja tuottaa oppi­ma­te­ri­aa­lia, joka lisäi­sit toimi­joi­den määrää mark­ki­noil­la. Työvälineiden osalta tätä ongel­maa ei ole, sillä väli­neet ovat samoja kuin työelä­mäs­sä, joten väli­nei­den tarjon­taa muutos ei vaikut­tai­si.
  2. Opettajan oikeus valita oppi­ma­te­ri­aa­lit ja väli­neet: Jo nyt hankin­nat tehdään keski­te­tys­ti perus­kou­luis­sa eikä tämä ole siellä ongelma. Opettajia kuiten­kin kuul­tai­siin hankin­to­ja tehtäes­sä ja mate­ri­aa­le­ja kehi­tet­täes­sä.
  3. Hävikki: Lainausperusteisessa mallis­sa hävikin määrä tuskin nousee kohtuut­to­man korkeak­si, jos opis­ke­li­jal­la on korvaus­vel­vol­li­suus hävi­te­tyis­tä ja hajo­te­tuis­ta mate­ri­aa­leis­ta ja väli­neis­tä.
  4. Resursseille on parem­pia käyt­tö­tar­koi­tuk­sia.

Tähän maksut­to­man toisen asteen vastus­ta­jien neljän­teen argu­ment­tiin, eli resurs­sien tarkoi­tuk­sen­mu­kai­seen kohden­ta­mi­seen, kitey­tyy perus­te­lu sille miksi maksu­ton­ta toista astetta tulisi käsi­tel­lä irral­laan muista koulu­tuk­seen suun­na­tuis­ta panok­sis­ta. Kuten edellä esitet­tiin, vähen­täi­si maksu­ton toinen aste merkit­tä­väs­ti nykyi­siä oppi­ma­te­ri­aa­lien ja väli­nei­den hankin­nan kustan­nuk­sia. Nykyisin opis­ke­li­jat ja heidän perheen­sä käyt­tä­vät opetus‐ ja kult­tuu­ri­mi­nis­te­riö arvion mukaan 87–142 milj. € (ml. koulu­mat­kat ja yo‐tutkintomaksut) ja Kuntaliiton arvion mukaan n. 114 milj. € työvä­li­nei­siin ja oppi­ma­te­ri­aa­lei­hin vuodes­sa. Jos näitä kuluja voidaan pienen­tää merkit­tä­väl­lä tavalla, esimer­kik­si puoleen tai kahteen kolmas­osaan nykyi­sis­tä menois­ta, on toimi reaa­li­ses­ti sääs­tö­toi­men­pi­de ja siksi sitä tulisi myös tarkas­tel­la sellai­se­na. Kuntaliitto esitti omassa arvios­saan, että lukio­ma­te­ri­aa­lien osalta kier­rät­tä­mäl­lä kustan­nuk­sia voidaan tiput­taa lähes puoleen nykyi­ses­tä. Toki hankin­ta­vas­tuun siirtoa koulu­tuk­sen järjes­tä­jäl­le voi vastus­taa sillä perus­teel­la, ettei julki­sia menoja tai julki­sen vallan vastui­ta saa kasvat­taa, mutta tällöin kiel­tei­nen kanta on julki­siin hankin­toi­hin kiel­tei­ses­ti ideo­lo­gi­sin perus­tein nojaava argu­ment­ti, ei talou­del­li­ses­ti ja yhden­ver­tai­ses­ti parhaa­seen ratkai­suun pyrkivä näkemys.

Lopuksi vielä huomio ylei­sem­min esite­tys­tä vastak­kai­na­set­te­lus­ta. Oppivelvollisuuden laajen­ta­mis­ta kannat­ta­vat tahot ovat käytän­nös­sä kaikki esit­tä­neet lisä­pa­nos­tuk­sia perus­kou­lus­sa erityis­tä tukea tarvit­se­vien opis­ke­li­joi­den tuke­mi­seen ja opinto‐ohjaukseen sekä opetuk­sen määrän lisää­mi­sek­si amma­til­li­ses­sa koulu­tuk­ses­sa. On siis keino­te­kois­ta väittää, että valinta olisi joko–tai -tilanne, vaan kummal­le­kin panos­tuk­sel­le on tarpeen­sa.

asiantuntija (koulutuspolitiikka, vaikuttaminen, edunvalvonta)

Samuli Maxenius