Blogi / 24.11.2017

Ääntä, perkele!

Onkohan Suomen edus­kun­nas­sa koskaan puhuttu amma­til­li­ses­ta koulu­tuk­ses­ta niin paljon ja perus­teel­li­ses­ti kuin viime keväänä? Silloin käsit­te­lys­sä oli halli­tuk­sen esitys amma­til­li­sen koulu­tuk­sen refor­mik­si. 500‐sivuisella laki­ko­ko­nai­suu­del­la myllät­tiin uusiksi niin tutkin­to­ra­ken­teet, rahoi­tus­mal­lit kuin järjes­tä­mi­sen raken­teet.

Keskustelut olivat oikeas­taan alka­neet jo syksyl­lä 2016, koska silloin käsi­tel­tiin halli­tuk­sen 190 miljoo­nan leikkau samma­til­li­ses­ta koulu­tuk­ses­ta. Moni kansan­edus­ta­ja, mukaan lukien alle­kir­joit­ta­nut, oli todella kiuk­kui­nen siitä että halli­tus päätti ensin tehdä isot leik­kauk­set rahoi­tuk­seen, ja heti sen perään tuoda uudis­tuk­sen, jolla on tarkoi­tus muuttaa opetuk­sen ja koulu­tuk­sen sisäl­tö­jä.

Yleisradio julkai­si muutama viikko sitten laajaan kyse­lyyn pohjau­tu­van selvi­tyk­sen amma­til­lis­ten opis­ke­li­joi­den ja opet­ta­jien näke­myk­sis­tä refor­mis­ta ja sen toteu­tu­mi­ses­ta. Vastaukset olivat masen­ta­vaa luet­ta­vaa. Ylivoimainen enem­mis­tö oli samaa mieltä siitä, että aiempaa yksi­löl­li­sem­pi opis­ke­lu saattaa heiken­tää opis­ke­li­joi­den koulus­sa viih­ty­vyyt­tä ja  yhtei­söl­li­syyt­tä. Ylivoimainen enem­mis­tö oli myös eri mieltä siitä, että reformi antaa parem­mat väli­neet ehkäis­tä syrjäy­ty­mis­tä ja opin­to­jen keskeyt­tä­mis­tä.

Toisin sanoen­niin opis­ke­li­jat kuin opet­ta­jat ovat sitä mieltä, että reformi pikem­min­kin haittaa kuin edesaut­taa puut­tu­mis­ta syrjäy­ty­mi­seen ja koulu­pu­dok­kuu­teen. Tulokset osoit­ta­vat osal­taan, että refor­min hyvät­kin tavoit­teet voivat muuttua huonoik­si, kun rahoi­tus­ta on leikat­tu niin merkit­tä­väs­ti. Työpaikalla tapah­tu­va oppi­mi­nen tai yksi­löl­li­set opin­to­po­lut voivat olla hyvä juttu jos ne ovat aidosti opis­ke­li­ja­läh­töis­tä ja koulu­tuk­sen rahoi­tus on riit­tä­väl­lä tasolla. Pahimmassa tapauk­ses­sa näistä tulee vain sääs­tö­kei­no­ja ja yksi­löl­lis­tä­mi­nen sekä työpai­kal­la tapah­tu­vaa oppi­mis­ta lisä­tään vain sääs­tö­syis­tä.

Työpaikalla tapah­tu­van oppi­mi­sen lisää­mi­nen tapah­tuu jatkos­sa koulu­tus­so­pi­muk­sen kautta. Käytännössä kyse on perin­tei­sis­tä työs­sä­op­pi­mis­jak­sois­ta, mutta niiden määrää ja kestoa halu­taan lisätä ja jous­ta­voit­taa. Työpaikalla tapah­tu­van oppi­mi­sen lisää­mi­nen on terve­tul­lut paino­tus, mutta opis­ke­li­joi­den oikeus­tur­van kannal­ta on äärim­mäi­sen tärkeää, että peli­sään­nöt ovat kaikil­le selvät. Työssäoppijat eivät ole töissä, vaan ovat opis­ke­le­mas­sa alaa työpai­kal­la. Se tarkoit­taa, että opis­ke­li­joil­la tulee olla oikeus riit­tä­vään ohjauk­seen ja opetuk­seen myös työpai­kal­la. Opiskelijoiden käyt­tä­mi­nen puhtaas­ti ilmais­työ­voi­ma­na ei missään nimessä ole hyväk­syt­tä­vää. Epäkohtia ohjauk­sen ja laadun varmis­ta­mi­ses­sa on silti edel­leen paljon.

Vasemmistoliitto olisi mielel­lään nähnyt, että myös oppi­so­pi­mus­kou­lu­tus­ta olisi kehi­tet­ty refor­min osana. Monissa amma­til­li­sis­sa oppi­lai­tok­sis­sa on pilo­toi­tu 2+1-mallia, jossa kahden opis­ke­lu­vuo­den jälkeen suori­te­taan viimei­nen vuosi oppi­so­pi­mus­kou­lu­tuk­sen kautta. Tällainen malli on opis­ke­li­joi­den oikeus­tur­van kannal­ta selkeäm­pi, kun työtä tehdään työsuh­de­pe­rus­tai­ses­ti, vaikka se onkin osa koulu­tus­pol­kua.

Kevään edus­kun­ta­kes­kus­te­luis­sa panin merkil­le, miten vahvaa arvos­tus­ta yli puolue­ra­jo­jen osoi­tet­tiin amma­til­li­sel­le koulu­tuk­sel­le. Tämä on terve­tul­lut muutos niistä ajoista, kun amma­til­li­nen koulu­tus nähtiin vain väylänä työelä­mään. Tämän arvos­tuk­sen pitää näkyä myös silloin, kun rahois­ta pääte­tään. Pienet laas­ta­rit eivät riitä paik­kaa­maan niitä valta­via leik­kauk­sia, joita rahoi­tuk­seen on tehty. Tärkeintä mitä nyt voi tehdä amma­til­li­sen koulu­tuk­sen refor­min turvaa­mi­sek­si, on taata riit­tä­vä rahoi­tus. Koskaan ei ole liian myöhäis­tä aidolle suunnan muutok­sel­le.

Suunnan muutok­sen aikaan­saa­mi­sek­si tarvi­taan ennen kaikkea teitä amiksia. Tämän vaali­kau­den aikana on tehty poik­keuk­sel­li­sen paljon leik­kauk­sia juuri koulu­tuk­seen ja opis­ke­li­joi­den etuuk­siin. Se on lyhyt­nä­köis­tä ja epäoi­keu­den­mu­kais­ta poli­tiik­kaa. Opiskelijoiden omaa ääntää tarvi­taan, jotta jokai­nen päät­tä­jä ymmär­täi­si juuri KUINKA lyhyt­nä­köis­tä
ja epäoi­keu­den­mu­kais­ta se on.

Vieraillessani Oulussa noin vuosi sitten tapasin tilai­suu­des­sa tytön, joka kertoi käyn­nis­tä­vän­sä Make amis great again -kampan­jan. Turussa metal­li­lin­jan opis­ke­li­jat olivat järjes­tä­neet miele­no­soi­tuk­sen leik­kauk­sia vastaan kaupun­gin­ta­lon ulko­puo­lel­le valtuus­ton kokouk­sen yhtey­des­sä. Juuri sellais­ta asen­net­ta ja toimin­taa tarvi­taan niin oppi­lai­tos­ten sisällä kuin niiden ulko­puo­lel­la. Kuka olisi parempi pitä­mään ääntä laaduk­kaan amma­til­li­sen koulu­tuk­sen puoles­ta kuin amikset itse?

SAKKIn blogissa vierailee kirjoittajina erilaisia asiantuntijoita ja päättäjiä.

Vieraskynä

Li Andersson
kansanedustaja ja Vasemmistoliiton puheenjohtaja